Kurittaa nyt myrsky ihmistä

Kuulemma syksyn pahin myrsky tiedossa. Taisi saada nimekseen Valio.
Pitää lähteä toiselle puolelle kaupunkia silti. Eilen lohkesi hampaasta paikka, iät ja ajat sitten paikatusta poskihampaasta siis. Vanha amalgaami vaihdettiin joskus muoviin mitä ei olisi pitänyt tehdä koska kerran näin. Kohdallani tapahtui helsinkiläinen ihme. Sain kunnallisesta hammashoidosta ajan tälle aamulle. Ilmeisesti on olemassa jokin lohkeamakiintiö.

Ja muutakin, lähinnä siivouspainotteista ohjelmaa tiedossa koko viikonlopuksi. Sellaista mikä saa huokaisemaan että voisko tää elämä ollä välillä jotain muuta kuin kaupunkisurvivalismia. No minkäs teet. Toiset ovat Turussa kirjamessuilla ja toiset..no, en rupea marttyyriksi. Väsynyt vain juuri nyt.

Ehkä otan tarvittavan tehtävän sellaisena uudistumisena, kaiken kuntoon laittamisena. Syyskauden avaamisena, niin sanoakseni. Tässä nyt kuitenkin on ne kissanristiäisetkin tiedossa. Kymmenen ihmistä on varmasti tulossa, muutama ”ehkä” siihen päälle. Ensimmäinen kerta yksinelämäni aikana kun on tämän sortin vastaanotto, että muita kuin ihan lähimmäisiä.

Siihen on kuitenkin vielä viikkoa ja nyt pitää suoriutua tästä viikonlopusta. ”Jokainen edessä oleva tehtävä tuo mukanaan siihen tarvitsemani voiman” luin joskus jostain. Ehkä lopetan tämän kirjoittamisen tähän ja käärin hihani ja aloitan.

Advertisement

Äkkisyvää

Uuden idols-voittajan kappale (otsikko) puraisi sanoituksellaan hetioitis omaan persoonaan. Eilen kävin keskustelua siitä uskaltaako ilmaista mahdollisen kiinnostuksen tai jopa ihastuksen toiseen ihmiseen.
Minä en ole niitä naisia joka odottaa että heti ensimmäisellä tapaamisella ”sukat pyörii jalassa”. Onhan sellaistakin tapahtunut, toki, minun kohdallani vain väärään aikaan elämästä, joko minä tai se toinen ollaan oltu varattuja. 
Ja sitten on kohdalle osunut muutama ihminen joista on nähnyt nimen ja kuvan ja tiennyt näkemättä, puhumatta että toi tulee merkitsemään mulle paljon. Voi olla että ystävänä, voi olla että rakastettuna, ja on täysin henkimaailman asia, mutta niin on myös yleensä käynyt.
Se varattu mies josta mainitsin muutama bloggaus takaperin ei ollut mitään tällaista. Se ihminen vain marssi maihinnoususaappailla minun maailmaani. Siinä kävi niin kuin kävi ja se tapaus nosti minussa valtavan tarpeen suojella itseäni. Pelkäsin pitkään etten voi enää koskaan nähdä tai kohdata yhtäkään miestä miehenä. 
Nyt alkaisi olla taas aika. Joskin huomaan että helppoa se ei ole. Laitoin tuossa hiljattain deittipalsta-ilmoituksen; sain aika paljon yhteydenottoja joista suurin osa oli hämmentäviä. Minulle kehittyi alkukarsinta-strategia: tyyppi esittäytyy, pyydän kuvan meiliosoitteeseen. Jos saan kasvokuvan, saatan jatkaa keskustelua. Ei silti, joskus pohdin, hitusen vinosti hymyillen, että olisiko pitänyt tehdä kollaasi niistä peniksenkuvista joita mulle läheteltiin.

Mutta sitten kun olin karsinut pois pervot, vaihtelua hakevat ukkomiehet ja puumaa metsästävät nuoret miehet, jatkoin jutustelua muutaman tyypin kanssa. Ja kävn paria tapaamassa, suunnilleen ikäistäni miestä. Ja hämmennyin lisää.
Minä olen viisikymmentä. Monet sanovat että näytän nuoremmalta, vaikea sanoa kun en oikein tiedä miltä viisikymppisen naisen ”pitäisi” näyttää. Yllättäen huomasin että ikäiseni miehet olivat vanhoja…eikä tämä ole huono vitsi vaikka silti kuulostaakin. Kun juttelet ja vietät aikaa sinänsä mukavan miehen kanssa mutta samalla näet kaikesta että viisi vuotta ja parisuhde muuttuisi hoitosuhteeksi. Koska toinen on nyt jo lähestulkoon kävelevä sairaskertomus.

Kukaan meistä ei ole kuolematon ja oma pelastukseni on varmaan ollut se että mulla ei ole juurikaan ylipainoa (muutama kilo ikävästi vyötäröllä ja pelkkää saamattomuutta että ne siinä ovat), enkä ole tehnyt nykyistä työtäni teini-ikäisestä asti, eli olen välttynyt kulumavioilta. Mutta jos etsin parisuhdetta tässä kohtaa niin onko väärin etsiä suht tervettä ja suht nuorekasta miestä?

Ja aina vaan huomaan että nelikymppiset ovat lähempänä maailmaani kuin itseni ikäiset. Eivätkä nelikymppiset etsi viisikymppistä naista. Jotkut heistä etsivät vielä äitiä tuleville lapsilleen.

Ja sitten kun kiinnostunut jostakusta, niin pamahdan lukkoon ja vetäydyn kauemmas. Olen saattanut jutella ihan mutkattomast pidemmän aikaa ja sitten yks kaks huomaan että toinen pyörii ajatuksissani ja sitten tulee pelko. Ja epäilen että se pelko on pitkälti pelkoa satuttaa itseni. Kun varmistan että tyyppi ei huomaa vanhaa, köyhää, tuppisuista naista, ei tarvitse ottaa riskiä tutustua, luottaa ja ehkä jossain kohtaa rakastua. Mutta pinnan alla on äkkisyvää, silti

Salaa yksinäinen nainen

Viikonloppu oli hyvä. En tavannut yhtäkään ihmistä. Bonon – kissani – kanssa kaksistaan vietettiin Imbolc-viikonloppua: kevät alkaa tästä.

Perjantain työpäivä oli fyysisesti hyvin raskas, joten en suostu katumaan sitä että join illalla punaviiniä. Paljon. Ja se humalatila oli jotain jota voisi sanoa itkuviinaillan vastakohdaksi. Olin euforisen hyvällä päällä, facebookkasin lähes koko illan, kuuntelin Sarah McLachlania ja selasin ihmisten seiniltä lapsuudenkuvia, FB:ssä on vanhojen kuvien viikko meneillään. Menin nukkumaan äärimmäisen hyväntuulisena, rakastaen koko maailmaa. Heräsin tukka kipeänä ruokkimaan kissan lauantaina ja painuin jatkamaan unia.

Lauantaihin mahtui sitten pyykkäystä, siivousta ja kokkaamista pitkällä kaavalla. Fiilistelin itselleni risoton – ai miten niin fiilistelin? No kun se oli sitä samaa risottoa jota tein eräässä saaressa Sinisen kuun viikonloppuna. Minulle ja hänelle. Se ajatus ei muuten tuonut enää kyyneliä, pilkoin, freesailin ja hymyilin siinä samassa mustassa mekossa jossa tein sitä siellä. Muistelin ääntä, muistelin käsiä ja hymyilin.

Vuokrasin eilen myös leffan, Hallströmin Hypnotisoijan. Ja tykkäsin. Ruotsalaiset dekkaritarinat miellyttävät koruttomuudellaan ja kotoisuudellaan, luettuina ja katsottuina. Dekkaristeista ehdoton suosikkini on Åsa Larsson – apua, mitä minä sitten odotan kun Kiiruna-sarjan viimeinen osa ilmestyy!

Minä taidan alkaa tottua olemaan yksinelävä nainen. En enää polje jalkaa ja huuda sille vastaan. Kyllähän minä häntä kaipaan, välillä vain seuraa ja välillä sitten kipeän fyysisesti, vaikka sitä puolta oli vain yksi viikonloppu. Ei ole kuitenkaan tarvista täyttää sitä kaipuuta korvikkeilla. Yksinolo tuntuu puhtaammalta ja paremmalta, rehellisemmältä.

Uni

Ja äkkiä uni on se joka maistuu, paremmin kuin mikään muu. Vapaa-aika menee nukkuessa, kun se ennen meni lukiessa, teeveetä katsellessa, lenkillä, Facebookissa.

Chatatessa.

Tammikuussa aloittamani työ on fyysisesti raskainta tähän mennessä. Todennäköisesti siksi että ruokailijoita on enemmän, kaksi ja puoli kertaa enemmän. Se tarkoittaa isompia kuormia, isompia kerättäviä, painavampia tiskikoreja, nopeatempoisempaa toimintaa. Minä olen fyysisesti vahvempi kuin koskaan, luultavasti vahvempi kuin teininä ja nuorena aikuisena, mutta koska en ole teini, enkä nuori aikuinen vaan viisikymppinen nainen, en palaudu tosta noin vaan, vaan tarvitsen lepoa.

Uni on se josta rakastuneena tinkii ja kesällä tuhlasin huoletta nukkumatunteja keskusteluun ja musiikinkuunteluun miehen kanssa joka on suunnilleen ikäiseni mutta johon rakastuin, paitsi keski-ikäisenä naisena, myös sinä tyttönä joka joskus olin. Ja sinä tyttönä, joka halusin olla. Luulen myös että tavoitin hänessä sen pojan joka hän oli – tai halusi olla. Mistä olikaan helpompi tinkiä kuin nukkumisesta. Nukkuminen tuntui tuhlaukselta kun eli elämänsä isointa tarinaa.

Nyt kun hän on poissa, se velka erääntyy. Samalla kun alan tottua siihen että hän on elämässäni enää lähinnä satunnaisena kommenttina fb-seinällä, alkaa univelka lähettää maksumuistutuksia. No, minä nukun. Nukkuessa voi unohtaa muutamia asioita hetkeksi.  Vaikkapa sen että onnellisuuden tilalla on olotila ”aina jotain vailla mut ihan okei”. Ja nukkuminen tuntuu oikealta, se tuntuu huolenpidolta omasta itsestä, ja itsehän minä siitä asiasta olen loppujen lopuksi vastuussa.

 

Näyttösuunnitelma

Olen aikeissa tehdä osanäytön helmikuun lopulla ja laatimassa näyttösuunnitelmaa. Siitä tuli tänään muotoilua vaille valmis. Toiveita siis saada se ajoissa tutkintotoimikunnan tarkastettavaksi.

Työpäivä oli kohtuuraskas, joten palkitsin itseni Royal-suklaalla ja yhdellä pienellä Rekordeling-siiderillä. Nyt on raukea olo, luulen että kohta nukkumaan.

Lupasin hävittää turhaa tavaraa ja roskiin päätyivät tänään kaikki toimimattomat kynät; en käsitä miten niitä on kertynytkin.

Tänään valmistin töissä päivän kasvisruuan, pataa jossa oli vihannessuikaleita ja valkoisia papuja tomaattikastikkeessa. Ei hullumman makuista. Kotona en sitten jaksanutkaan kuin syödä pari lämmintä voileipää ja lauantaista pitsaa viimeisen viipaleen. Ysiseiska oli piipahtamassa ja söi pari slaissia hänkin.

Selkä ja hartiat jumissa joten tämä bloggaus jää näin lyhyeksi. Joku tätäkin vielä lukee näköjään, eilen oli 30 vilkaisua tehty.

If the thrill is gone

Sunnuntaiaamu. Aamukahvi on vielä pannussa mutta aamiaisen söin jo. Ruisleipä, päällä paistettu kananmuna, viipaleiksi leikattu appelsiini. Taustalla Tom Russell ja Spanish Burgundy.

Ennen aamupalaa siivosin kissanvessan. Oli korkea aika. Vaihdoin hiekat, kuurasin puhtaaksi, viimeistelin kloritella, vaihdoin vaihteeksi puupohjaista täytettä. Katsotaan onko se niin hyvää kuin mitä kaverit kehuvat.

Tänään pitäisi jatkaa näyttösuunnitelman tekoa. Olen kuitenkin sen verran epävarma kellonajoista päivän mittaan vielä – uusi harjoittelupaikka – että taidan jättää viikon alkuun. Asiaan liittyvät ohjeet voisin kuitenkin etsiä esiin. Ja muutenkin järkkäillä papereita. Korkea aika.

Päivän uutisena luin ettei Helsinkiin saada tulevana kesänä  kaupunkipyöriä. JC Decaux olisi ilmeisesti ne toimittanut mutta kaupunki ei pysty järjestämään vastineeksi sopimukseen kuulunutta mainostilaa.

Fiktiota en usko tänään saavani aikaiseksi. Pää on tyhjä siltä osin.

Eiköhän tämä tästä. Kun ei päästä itseään ajelehtimaan. Puoli vuotta riitti.

Arki on täynnä teräviä särmiä

Hiljattain minä lupasin jotain. Minä sanoin sen Eräälle Toiselle, mutta enimmäkseen lupasin sen itselleni.

Lupasin että mieluummin menen tunteita päin ja otan turpaani kerran toisensa jälkeen, kuin kasvatan kuoren pinnalleni.

Minä luulin että se kuori oli siinä jo, ollut jo pitkään. Että olin kerännyt sitä päälleni viimeisten kuuden vuoden aikana, panssaroinut itseni sisäisen katulapseni avulla. Nykyisin muuten tuolla henkilökohtaisella demonillani on kasvot; kiitos elokuvateollisuuden, se muistuttaa Noomi Rapachea Lisbeth Salanderin roolissa.

Oli miten oli, tämä uusi ihminen elämässäni on tehnyt sille kuorelle jotain. Alussa oli vain sanoja joita minä ja hän heittelimme toisillemme. Kului kohtuullisen paljon aikaa ennen kuin päästiin kosketuksiin jotka vieläkin ovat uutta, tuoretta ja melkein vereslihaista yhteyttä, muutamaa päivää myöhemmin minä katselen itseäni suihkussa tai vaatteita vaihtaessa ja etsin näkymättömiä sormenjälkiä.

Sanat olivat silti se millä ne ratkaisevat repeämät puolustuspanssariini tehtiin. Niitä me vaihdoimme paljon; ihmeissäni vieritän faceb ookin viestikenttää ylöspäin ja luen miten yläkulmassa vilahtaa ”edelliset 10200 viestiä” . Yli kymmenentuhatta vaihdettua ajatusta yhden kesän aikana. Minä olen nainen jolle sanat ovat sitä vaikuttavinta magiaa; oli varmaan väistämätöntä että astahdin samalle polulle miehen kanssa joka sitä magiaa käyttelee yhtä luontevasti kuin hengittää.

Viimeisten kuukausien aikana minua on verbaalisesti hellitty, hyväilty, herätelty, ravisteltu, käännetty täysin nurinniskoin. Varovaisuuteni on työnnetty nurkkaan, tyhmänylpeyteni viskattu komeroon, torjutuksi tulemisen pelkoni lukittu kellariin. Taisin joskus ihmetellä miksi tuntuu siltä kuin ulkona tuulisi aina. Tuuli puhalsi viime syksystä tähän kesään ja varmasti poikkeuksellisen paljon myös ulkona, mutta ennen kaikkea sisälläni. Se viskasi tielleni ihmisiä ja riepotteli heidät saman tien eteenpäin. Kunnes koitti sydänkesä ja tuli tämä mies.

Kun ihmisen elämä on niin täynnä valtavia tunteita ja tapahtumia, luulisi että se ihan normaali arki jota tallaa, olisi helppoa. Yllättäen se onkin sitä kaikkein vaikeinta. Se että herää aamulla, menee töihin, tulee kotiin, huolehtii asioista jotka kaipaavat huolehtimista. Kaikessa siinä simppelissä on nyt piikkejä joiden väistely sujuu huonosti. Minä haluaisin vain olla ja pysähtyä, miettiä sitä kaikkea mitä minulle on tapahtunut. Arki ei tunne armoa, minun on mentävä joka päivä ja tehtävä mitä kuuluu tehdä, vaikka millainen myrsky riepottelisi sisintäni. Ehkä se on siunaus. Jos kaikki taas yks kaks muuttuu eikä häntä enää äkkiä olekaan maailmassani, arki on se joka jää.

Paitsi että niin ei saa käydä.

Kun lumi sulaa ja paljastaa

(tapahtui vuonna 2010, edellisessä kodissa/elämässä; blogattu blogspotin puolella silloin)

Tämä on kertomus keski-ikäisen naisen keskenkasvuisuudesta. Se on myös tarina veitsestä ja likaisesta salaisuudesta joka paljastuu sitten joskus juhannuksena kun lumet lähtevät.

Talviloman aikaan mies sai aktiviteettipuuskan, pudotti meidän talon katolta lumet ja samoin naapuritalon katolta. Viimeksi mainittu ei kuulunut toimenkuvaan noin periaattessa, mutta koska asumme kahden paritalon yhtiössä ja siinä naapuritalossa asuu kaksi eläkeläispariskuntaa niin totta helvetissä se kuuluu ja se siitä.
Mies teki työn, lepäsi ja käänsi katseensa puuvajan kattoon joka sekin oli noin metrisen lumikerroksen peitossa.

Selitys tähän väliin, meidän yläkertamme on lasten makuuhuoneita lukuunottamatta lähes avointa tilaa. Keittiö, ruokailutila, olohuone, josta ovi takapihalle, jossa tämä puuvaja sijaitsee.

Mies on siis sitä lajia että ”kun nyt tämä tuli tehdyksi, niin tehdään vielä tuokin” jne.jne ja meillä tulee ihan hirmuisesti asioita kuntoon tuollaisen puuskan myötä. Eli nyt saisi sitten kyytiä lumi puuvajan katolta.
Sydän hyppäsi kurkkuun, kun näin miehen kahlaavan takapihalle lapion ja harjan kanssa. Ei voi mitään. Nyt se löytää Sen sieltä katolta. Ei auta mikään. Nyt Siitä on puhuttava.

Kiireesti tähän väliin – katolla EI ole ruumista. Ainakaan ihmisen ruumista, jos siellä on lintu tai orava niin minä en tiedä, enkä siis puhu siitä.

Katolla ei myöskään ole huumeita. Jos olisi, niin arvatkaa kuka olisi jo aikaa sitten kaivanut ne esiin virranpuutettaan paikkaamaan. Ja jos siellä olisi muovikassillinen rahaa…ei olisi, ei todellakaan tai sitten bloggaisin niin kaukaa että tekstissäni ei olisi skandeja.

Eikä katolla ole edes laskuja joiden eräpäivä meni. Niitä on hämmästyttävän vähän tässä huushollissa tällä hetkellä muutenkin, considering…ja ne ovat piilossa ihan muualla.

Sen sijaan katolla on veitsi. Tai ainakin pitäisi olla.

Eikä edes lihaveitsi. Vaan perunankuorimaveitsi. Sellainen terä hölskyy -mallinen. Kohtalaisen uusi ja kärjestään terävä.

En muista, olenko kertonut että inhoan pottujen kuorimista? No, nytpähän tiedätte. Aina joskus sitäkin on tehtävä, ja koska arkimättö on minun vastuullani ja satunnainen gurmee miehen vastuulla niin arvatkaa kumpi kuorii enemmän perunoita.

Minulla on erinomainen terä pysyy paikallaan – mallinen Brabantian kuorimaveitsi jonka käyttöön olen tottunut ja sinä kyseisenä päivänä kun perunoita piti kuoria isompi satsi, se oli kateissa. Tiskikoneen tyhjentäjä oli laittanut sen jonnekin mistä en osannut hakea mutta se on toinen tarina se.
Oli pakko tarttua siihen hölskymalliseen Fiskarsiin jota inhosin ja aloittaa urakka jota inhosin niin ikään ja luulen että sinä päivänä saattoi inhottaa jokin muukin koska tein niin kuin tein.

Nimittäin, kun veitsi oli noin viidennentoista kerran lipsahtanut kädessäni ja se terävä kärki tökännyt peukalohankaani yhtä monennen kerran kipeästi, minä sain primitiivireaktion.

Yläkertamme on siis avointa tilaa. Noin viidellä kiukkuisen naisen harppauksella pääsee tiskialtaalta takapihan ovelle, jonka lennätin auki ja PAISKASIN kuorimaveitsen menemään. Se osui puuvajan katolle. Ja jäi sinne.

Minun piti hakea se sieltä. Ihan totta! Löysin kuin löysinkin sen ”oman veitseni”, urakka tuli tehdyksi mutta sitten soi puhelin tai jotain muuta ja unohdin sen sillä kertaa. Ja tuli lumi ja pakkanen, ja lisää lunta ja pakkasta…ja lopulta unohdin koko jutun.

Kunnes mies meni luomaan lunta varaston katolta. Muisti palasi jysähtämällä. Odotin koko ajan että mies kumartuu tutkimaan lähempää mitä löytyikään, nostaa SEN sieltä katolta ja tulee sisään ihan vain kysyäkseen että miksi tämä on täällä.

Ja taas seliseliä – minä elän ihan normaalissa parisuhteessa. Ei perheväkivaltaa, minä itsekin pahoinpitelen vain perunankuorimaveitsiä. En siis pelännyt nahkani puolesta, mutta kun en tiennyt mitä vastaisin kysymykseen: ”Reine, miksi perunankuorimaveitsi oli varaston katolla?”.

Sitä kysymystä ei vain koskaan tullut. Eli joko se on siellä katolla edelleen ja missasi lapion..tai sitten se meni jossain lumilapiollisessa aidan toiselle puolelle ja löytyy nyt rinteestä joka on parkkipaikan vieressä.

Minun on syytä olla nopea, kun lumet alkavat sulaa. Jos se löytyy meidän takapihalta se on noloa mutta vielä siedettävää. Jos se löytyy meidän aidan ulkopuolelta niin ”minulla oli kerran vähän huono päivä” -selitys ei oikein kuulosta enää hyvältä.

Sitä odotellessa.

Kotona taas.

Minä olin viikonlopun poissa. Missä ja kenen kanssa, jääköön sanomatta tässä. Eivätkä omat sanat taivu kuvailemaan sitä tunnetta mikä jäi tästä irtiotosta. Lainaan klassikkoa:

There’s a summer place
Where it may rain or storm
Yet I’m safe and warm
For within that summer place
Your arms reach out to me
And my heart is free from all care
For it knows

There are no gloomy skies
When seen through the eyes
Of those who are blessed with love

And the sweet secret of
A summer place
Is that it’s anywhere
When two people share
All their hopes
All their dreams
All their love

There’s a summer place
Where it may rain or storm
Yet I’m safe and warm
In your arms

Tällainen nykyisin

Jokunen postaus sitten mainitsin että olen alkanut siedättää itseäni omille kuvilleni joita vihasin koko aikuisikäni. Tässä viimeisin itseottamus: